Beastie Boys - Fight For Your Right - Revisited

Minä ihastuin Beastie Boysiin joskus vuoden 1997 tienoilla, kun trio julkaisia Hello Nasty -levynsä. Noina vuosina katsoin aktiivisesti MTV:tä tai oikeastaan MTV2:sta, joka soitti vähän vaihtoehtoisempaa musiikkia, esimerkiksi Deftonesia ja Nirvanaa ja sen sellaista.

Siellä varmaan törmäsin Beastie Boyseihinkin. (Englanninkielisten sanojen taivuttaminen suomessa on aina hankalaa.) Edellä mainitulta levyltä on nimittäin julkaistu kaksi oivaa singleä, joita varten on tehty todella hienot ja erikoiset musiikkivideot.

Molemmat voi luonnollisesti katsoa Youtubessa: Intergalactic & Body Movin'. Ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, että jälkimmäinen on parodia tai pastissi erinomaisesta Diabolik-elokuvasta. Leffa tunnetaan suomessa nimellä Mies mustassa Jaguarissa, joka on huikea nimi elokuvalle.

Joka tapauksessa, Beastie Boys on julkaisemassa uutta levyä toukokuussa. Levyn nimi on Hot Sauce Committee Part Two (ensimmäistä osaa ei ole vielä julkaistu) ja sitä promotakseen bändi julkaisi yllä olevan videon.

Ja se on enemmän kuin tosi kiva.

P.S. Tuossa oikealla on noiden twitter-päivitysten alla tuollainen Tuoreimmat linkit -otsikko, jonka alle lykkään mielenkiintoisia sivuja, jotka tulevat vastaan. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa vähän avata sitä, miksi olen linkit tallettanut, mutta vielä en ole tähän asti ehtinyt. Joku päivä, varmasti!

Loma, melkein

Pääsiäinen tuli täydelliseen väliin.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta, että kahden päivän lisääminen viikonloppuun riittää luomaan loman tunnun. Ihan niin kuin olisin ollut pidemmälläkin vapaalla.

Tunne johtuu varmaan siitä, että en ole pitänyt näin pitkää tai ainakaan pidempää vapaata töistä sitten niiden alkamisen. Koko talvi meni siis käytännössä töiden parissa. Tuli pääsiäinen siis tarpeeseen.

Vietin pitkän viikonlopun hyvän ruoan ja pitkien yöunien parissa. Aiemmin oli ollut vähän puhetta, että lähtisimme Tukholmaan tai muualle viikonlopuksi. Ihan hyvä, ettei näitä suunnitelmia tullut vietyä loppuun.

Olin viime viikolla päässyt jossain vaiheessa vähän lipsumaan masennuksen puolelle. Tästäkin syystä syöminen ja nukkuminen olivat juuri sitä, mitä tarvitsin. 

Nyt sitten kahta kauheammalla innolla töiden pariin. Ja vihdoin joogaamaan!

Vanhat Imaget

En koskaan oikein ole lukenut Imagea. Olen kyllä tiennyt, että se on laadukas lehti, mutta en ole ikinä hakeutunut sen pariin.

 
Tykkään lukea. Pidän Kuukausiliitteestä, Bassosta, Parnassosta. Pitkistä lukujutuista. Aikakauslehtijournalismi on parhaimmillaan todella hieno juttu. Suomessa sitä tekee hyvin muutama lehti. HS:n Kuukausiliite. Nuori Voima. Image.

Asun tämän kevään, helmikuusta heinäkuuhun, tuttuni asunnossa, sen aikaa kun hän on vaihto-opiskelijana Grenadassa. Asunto on täynnä kaikenlaista outoa tavaraa, joiden kaikkien tarkoitusta tai merkitystä en ole vielä selvittänyt. Mirja on myös kova lukemaan, hänen kirjahyllystään olen mm. lukenut Antti Nylénin ensimmäisen esseekokoelman.

Hänellä on lisäksi läjä vanhoja Imageja. Olen lukenut pari vuosikertaa reilussa kahdessa kuukaudessa. Minulla alkaa olla hyvä käsitys siitä, minkälainen lehti Image on.

On ollut mielenkiintoista huomata, mikä aikakauslehdessä kestää aikaa ja mikä taas ei. Alkupuolen lehdestä voi selailla nopeasti läpi, siinä kun kerrotaan lyhyesti ajankohtaisista aiheista, mm. elokuvista. Tylsää. Ei analyysiä, pelkkiä tulitikkuaskin katsauksia siitä, mitä nyt (so. vuonna 2009) on tulossa teattereihin tai kauppoihin.

Imagen liha on pitkissä jutuissa. Odotetusti jutut Timo Soinista, sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, läheisen kuolemasta, miehen itkusta ja kymmenistä muista aiheista ovat edelleen kiinnostavia. Toki nekin on sidottu aikaan: on syynsä sille, miksi lehdessä 6-7/2009 (joka on muuten kokonaisuutena paras tähän mennessä lukemani Image) kirjoitetaan lääkkeiden huumekäytöstä. Ajankohtaisuudestaan huolimatta tällaiset ilmiöjutut eivät vanhene kahdessa vuodessa, eivät ainakaan samalla tavalla kuin uusista levyistä kertovat pikkujutut.
 

Se minut kyllä yllätti, että kolumnit ovat samanlaista “skippaan melkein automaattisesti”-tavaraa kuin uutisetkin. Ehkä Imagen kolumnistit eivät ole kovinkaan kiinnostavia. Toisaalta Imagen kolumneissakin on usein kiinnekohtana ajankohtainen kirja, elokuva tai levy. Tekeeköhän niistä tylsiä ajankohtaisuus vai epäkiinnostava lähtökohta, tuore kulttuurituote?
 

Jos jonkinlaista zeitgeistia lehdistä hakee, nousee yksi teema ylitse muiden. Parin vuoden takaisissa Imageissa puhutaan todella paljon lamasta. Tuntuu vähän hassulta, että vain pari vuotta sitten taloudellinen taantuma läpäisi koko kulttuurin kentän ja kaiken diskurssin.

Onneksi olin silloin tiukasti opiskelumaailmassa.

Positiivisia asioita vaaleista

Vaalit. Eipä hirveästi päässyt yllättämään.

Tosi kivoja juttuja vaaleissa on ainakin kaksi. 

#1 Silvia Modig pääsi eduskuntaan! Silvia oli minun ehdokkaani ja pääsi osin varmasti Paavo Arhinmäen äärimmäisen hyvän tuloksen takia eduskuntaan. Vasemmistolle siis yksi lisäpaikka Helsingistä, jes!

#2 Pirkanmaalla Anna Kontula meni läpi. Kontula on kirjoittanut hyviä ja tärkeitä juttuja mm. ulkomaalaisten työntekijöiden kohtelusta rakennusalalla. Erinomaista, että hänkin aloittaa kansanedustajana.

Muita hyviä juttuja.. Onhan niitä, varmasti. Tässä kuitenkin tärkeimmät. Vasemmiston eduskuntaryhmä näyttää hyvältä (harmillisesti kaverini Jussi Saramo jäi noin sadan äänen päähän eduskuntapaikasta), tästä on hyvä jatkaa.

Toinen työni

Aloitin tällä viikolla ns. virallisesti Kreative Generation -nettisivujen päätoimittajana. Vastaan sivujen toimituksellisesta sisällöstä, siis oikeastaan kaikesta tekstistä, jota sivuille tulee. 

Aika hurjaa. Sivut ovat kovassa muutostilassa, toukokuussa meidän pitäisi puskea uusittu lookki ja sisältö ulos. Tämän lisäksi olen kokopäiväisesti palkkatöissä. Töitä riittää. Se ei kuitenkaan ole hurjinta.

Vuosi sitten tilanne oli toisenlainen. Olin alkuvuodesta 2010 todella työtön. 

Tarkoitan sitä, että en oikeastaan opiskellut, minulla ei ollut hajuakaan työpaikasta eikä oikein kiinnostustakaan työllistyä. Opinnot olivat riittäneet arkipäivieni sisällöksi. Ja sitten kesällä töitä ei tehnyt hirveästi mieli edes miettiä.

Syksyllä kuitenkin menin töihin. Kahdeksasta neljään jokaikinen arkipäivä. Ja nyt vielä tämä Kreative-homma siihen päälle. Ja blogi, johon yritän kirjoittaa päivittäin. Nytkin kello on 21.12 ja lähettelen sähköposteja samaan aikaan, kun kirjoitan tätä. 

Hurjinta on se, että tykkään tästä. 

Suhtauduin syksyllä aloittamaani duuniin alunperin väliaikaisena, mutta siellä oleminen tuntuu koko ajan mukavammalta ja mielekkäämmältä. Puhumattakaan Kreativen parissa työskentelystä! Tämä on juuri sitä mitä, haluan tehdä. 

Saan verkostoitua, kirjoittaa, järjestellä, luoda, ohjeistaa, säätää, lukea, perehtyä ja mikä tärkeintä, työskennellä innostavien ja huippujen tyyppien kanssa. Tätä olen kaivannut. 

Tästä tulee hieno vuosi.

PS. Tykätkää Kreativesta Facebookissa, seuratkaa Twitterissä ja, niin, käykää siellä nettisivuilla. Uskon, että meistä tulee jotain suurta.

Samasthitih, ekam, dve, trîni, catvãri jne jne.

Huh huh.

Eka joogaviikonloppu on nyt sitten takana. Lauantaina ja sunnuntaina tehtiin kahden tunnin treenit, joissa käytiin läpi ensimmäisiä liikesarjoja.

Ja rankkaa oli. Ei siellä tarvinnut kauaa seistä ja punnertaa, kun huomasi että joitain lihasryhmiä ei käytä juuri ollenkaan. Hyvä, jos tiesi niiden olevan olemassa. Eilen ja tänään on tullut oltua aika jäykkää poikaa.

Mutta vähänkö siistiä! Lauantain tunnin lopettaneella rentoutustauolla makasin joogamatollani ja hymyilin. Astangajoogan liikkeet ovat vaativia, mutta niihin pääsee joten kuten käsiksi heti alussa. Tunteihin sisältyi onnistumisen tuntemuksia, vaikka alussa tietysti tuntuikin siltä, että ei tule opettajan näyttämiin liikkeisiin taipumaan ikipäivänä. 

Hienoa oli myös huomata, että ajatukseni ei harhaillut tuntien aikana kertaakaan. Keskityin hetkeen, liikkeiden tekemiseen ja kehoni tuntemuksiin. En ajatellut muita kurssilaisia, puhumattakaan muista maton ulkopuolisista asioista.

Joogasta jäi kaiken kaikkiaan pirun hyvä fiilis. Huolimatta siitä, että lihakset ovat rasituksesta kipeitä, olen ollut tuntien jälkeen todella energinen. Tänäänkin olen saanut vaikka mitä aikaiseksi, siivonnut ja vienyt kierrätykset ja tehnyt hyvää ruokaa ja kaikkea muuta.

Tätä ilmeisesti tarkoitetaan, kun puhutaan liikunnan aiheuttamasta mielihyvästä ja vireystason noususta. Joogaan jäänee helposti koukkuun. Vähän sellainen fiilis on näiden kahden ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta ei tästä kuitenkaan pelkkää joogablogia tule, sehän olisi tylsää.

Nyt bataattichilin syöntiin ja miettimään ensi viikon aikatauluja. Pakko päästä takaisin matolle.

Joogakoululaisen ensimmäinen päivä

"Olemme vastaanottaneet ilmoittautumisesi astangajoogan kurssille Annankadun joogasalille."

 

 

kuva: Lewes Road Community Garden

 

Menen tänä viikoloppuna Helsingin Astanga Joogakoulun alkeiskurssille. Kurssi alkaa tänään perjantaina info-osuudella, huomenna siis vasta päästään yllä olevan kuvan mukaisiin harjoitteisiin.

Tai tuskin päästään. Haen joogasta etupäässä jotain mielekästä fyysistä tekemistä, vetristyminen - tai ainakin vähempi jäykkyys - tulkoon sivutuotteena. Joskus teininä sain jalkani niskan taakse ilman isompia ongelmia. Nyt, varsinkin jatkuvan toimistotyön tuloksena, huomaan että selkäni on jäykkä ja niskalihakset jumissa.

Tuntuu vähän oudolta aloittaa ohjattua liikuntaa ja mennä kurssille. En ole aikuisiällä tällaista tehnyt koskaan. Sopiiko se minulle? Onko jooga minun lajini? Aikaisemmin olisin varmastikin jättänyt koko homman kokeilematta, mutta nyt elämässäni puhaltavat uudet tuulet. Enemmän, paremmin, iloisemmin!

Vähän jännittää, että mitä kurssi tuo tullessaan. Yritän pitää mielessä, että kyseessä on alkeiskurssi. Minun ei tarvitse osata mitään muuta kuin pitää mieleni (ja kehoni!) avoimena.

Ja tietysti mennä paikalle. Siinä minä olen hyvä.

London Underground

Kävin lauantaina Kauppahuone Kekossa. Tai Keossa. Äh.

Kävin siis Kauppahuone Keko -nimisessä vanhan tavaran osto- ja myyntiliikkeessä, joka sijaitsee tässä ihan minun kotini vieressä Harjutorilla.

Olin kävellyt monesti liikkeen ohi ja katsellut näyteikkunasta sisään, mutta en ollut kertaakaan käynyt sisällä asti. Nyt uskaltauduin pieneen liikkeeseen.

Omistaja osoittautuikin erittäin herttaiseksi ja mukavaksi naiseksi. Hän kertoili pitkät pätkät siitä, millä periaatteella hän tavaraa ostaa ja liikettään pitää. Tarkoitukseni oli vain katsella ympäriinsä, mutta jotenkin tuli sellainen fiilis, että pakko on jotain ostaa.

Ensin ajattelin ostaa vain yhden kirjan (Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn hauskana 1960-luvun oranssina Penguin-pokkarina), mutta löysinkin maailman siisteimmän lompakon!

Tai oikeastaan kyseessä ei ole lompakko, vaan ns. oyster card holder lontoolaista matkakorttia varten. Hyvin siihen pankkikortti ja muut mahtuvat. Ja helsinkiläinen matkakorttikin, niin kuin kuvasta näkyy.

Kekon omistaja innostui siitä, että olin tämän muoviläystäreen löytänyt ja että halusin sen ostaa. Ehkä hän luuli minua pahemmaksikin anglofiiliksi, sillä hän kaivoi minua varten esiin pari vanhaa Lontoon joukkoliikenteeseen liittyvää esinettä.

Hinta vain kolme euroa kappale. Pakkohan ne oli ostaa. Innostuin kartoista joskus viime vuonna, kun katsoin BBC:n karttadokumentin. Ja nämä ovat aitoja kuuskytlukulaisia Lontoon reittikarttoja kaikkine hienoine yksityiskohtineen.

Jossain vaiheessa täytynee kehystää toinen tai molemmat kartoista. Itse asiassa kotikorttelistani löytyy kehystysliikekin. Onpa kiva asua Kalliossa! 

Tuntuu muuten vähän oudolta, että Kauppahuone Keolla ei ole nettisivuja ollenkaan. Kaikki ei olekaan verkossa, vaikka välillä siltä vaikuttaisikin. Ja tässä vielä yhteystiedot niitä kaipaaville.

P.S. Foursquaresta kauppa löytyy! Yhden kerran joku on paikalla käynytkin..

"Ihana kamala oma vartalo"

Ensin mietin, että tämä on joka tavalla ihan tyhmää, mutta koska koko blogissa on ideana pakottautua tekemään rakentavia asioita hyvinvoinnin ja kasvun nimissä, niin toimin nyt vastoin ensimmäisiä impulssejani. "Kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella" sanoi Jari Sarasvuo ja osui jyvään.

Siis.

Pupulandian Jenni haastoi lukijansa kertomaan vähintään yhden jutun, johon on tyytyväinen omassa ulkonäössään. Tai kai oikeammin kehossaan.

Joten.

Vaikeasti kuvattava tatuointini.

Olen aika hoikka. En niin laiha kuin ennen, mikä on hyvä asia, mutta hoikka kuitenkin. Olen myös pitkä, noin 190 senttimetriä. Tämä on hyvä yhdistelmä, mielestäni.

Pidän tatuoinnistani. Se on ollut vuoden verran kädessäni, joten olen jo tottunut siihen, mutta silti se näyttää ihooni sopivan edelleen.

Minulla on muutenkin hyvännäköiset kädet ja käsivarret. Linjakkaat. Sormeni ovat pitkät ja ohuet olematta luisevat.

Joskus pidän itseäni ihan hyvännäköisenä. Ne on hyviä hetkiä.

Aloin pitää omaa kehoani ongelmallisena joskus yläaste- tai lukioikäisenä. Olin teini-iässä vähän pulska. Kai. En ole hirveästi uskaltanut sen aikaisia kuvia itsestäni katsella. 

Jossain vaiheessa kasvoin pituutta, mutta painoni pysyi samana. Hoikistuin. Lukion lopussa ja sivarivuoden aikana olinkin sitten aika syvällä painontarkkailuasioissa.

Söin tietoisesti vähän, että pysyisin hoikkana. Painoindeksini pyöri siellä reilun seitsemäntoista tietämillä. Jälkeenpäin, kun katson kuvia tuolta ajalta, huomaan että olin todella laiha. Silloin näin itseni eri tavalla.

En ole vieläkään päässyt kokonaan eroon näistä ruokaan liittyvistä ajatuskuvioistani. (En osaa vieläkään sanoa tätä ongelmiani syömishäiriöksi.) Jotain kehitystä kuitenkin on tapahtunut vuosien varrella, loppujen lopuksi aika huomaamatta. 

Olen oppinut näkemään itseäni eri tavalla, vaikka vieläkin välillä pidän itseäni-- no, tässä kirjoituksessa oli tarkoitus olla positiivinen itseään kohtaan.

Minä näytän hyvältä.

P.S. Joo, luen välillä muotiblogeja. Niissä on hyvä, positiivinen meininki!

Sitä mistä tykkään

Tapojeni paremmaksi muuttamisen nimissä olen päättänyt tehdä enemmän sellaisia asioita, joista aidosti pidän. Asioita, jotka antavat minulle jotain. Auttaakseni itseäni listaan tähän kolme tällaista asiaa.

Lukeminen. Luen paljon. Käytännössä koko ajan. Luen aamulla, luen metrossa, töissä, lounaalla, bussissa, kotona, tyttöystäväni luona, sängyssä vessassa keittiössä.. Luen koko ajan. Ongelma on se, että luen paljon tylsää ja yhdentekevää tekstiä. Kotona selailen paljon eri nettifoorumeja, klikkailen edes takaisin samoilla sivuilla. Miksi luen tekstiä, joka ei saa minussa mitään liikkeelle? Netissä tällaista tavaraa on todella paljon ja käytän sen parissa liikaa aikaa. Ei pitäisi olla temppu eikä mikään vaihtaa nämä tylsät tekstit parempiin. Niitäkin on netissä paljon. Niin kuin vaikka ne Malcolm Gladwellin tekstit. Ensimmäinen lupaus: Teen tietoisesti töitä sen eteen, että luen aidosti kiinnostavaa tekstiä.

Kävely. Tykkään kävellä paikasta toiseen. Se on liikkumisen muoto, josta oikeasti pidän ja joka tulee minulle luonnostaan. Kävelen mielelläni, en vaan tee sitä nykyisin hirvittävän usein. Aikaisemmin ylläpidin nettisivua, johon lisäsin ottamiani graffitikuvia. (Sivut ovat jo verkosta hävinneet, mutta niitä edeltävä blogi on näköjään vielä tallessa. Osa kuvistakin toimii, viisi vuotta myöhemmin!) Näiden kuvien perässä kävelin ja paljon. Päädyin paikkoihin, joihin muuten en olisi mennyt, ja opin näkemään asioita, joita jotkut eivät koskaan huomaa. Toinen lupaus: Kävelen päivittäin ja pidän silmät auki.

Ruoka. Stressaan ruokaan liittyviä asioita. Stressaan esimerkiksi ruoanlaitossa epäonnistumista, varsinkin jos kokkaan niin, että ruokaa syö joku muukin. Päädyn usein tekemään vaivatonta, mutta samalla ei-niin-hyvää-tai-oikeastaan-ei-ollenkaan-hyvää-vaan-tosi-mautonta ruokaa. Jos teen ruokaa, teen hyvää ruokaa. Kolmas lupaus: Teen parempaa ja oikeasti hyvää ruokaa. Aloiatn esimerkiksi Chocochilin ohjeiden kokeilemisen.

Nämä kolme lupausta pitäisi olla helposti toteuttavissa. Ne ovat oikeastaan asioita, joita jo teen. Nyt vain aion vain tehdä ne paremmin. Rakenteet säilyvät, sisältö vain vaihtuu parempilaatuiseksi. Vaihdan mauttomat ruoat herkullisiin, tylsät tekstit elähdyttäviin ja rutiinimatkat seikkailuiksi. Siinä kaikki.

Fanikansio nro 002

Hurahdin Malcolm Gladwelliin.


Luin eilen loppuun hänen kirjoittamansa kirjan Blink: The Power of Thinking Without Thinking (suom. Välähdys), joka käsittelee ymmärrettävässä (ts. populaaritieteen) muodossa alitajuista päättelyä ja ratkaisuntekemistä.

Journalisti Gladwell osaa kertoa vähän hankalista ja monella tapaa isoista asioista luettavalla ja helposti lähestyttävällä tavalla. Hän käyttää paljon oikeita tilanteita esimerkkeinä ja puhuu tieteen saavutuksista tieteentekijöiden kautta. Tällä tekniikalla monimutkaisiin aiheisiin tuodaan inhimillinen kulma ja tarinallinen elementti. Gladwell on selkeästi journalistioppaansa lukenut.

Jotta saisitte käsityksen Gladwellin tyylistä, katsokaa tämä video, jossa hän puhuu pastakastikkeesta:


Lukemani Blink on suurin piirtein samanlaista tekstiä. Siis kirjan verran erilaisia anekdootteja, jotka sidotaan toisiinsa kiinnostavalla tavalla. Ja vieläpä niin, että kirjasta nousee selkeä kokonaiskuva yhdestä inhimillisen kokemuksen osa-alueesta, jota ei ehkä ollut tullut hirveästi ajateltua. Yksinkertaisesta ja yksittäisestä yleiseen, viihdyttävästi.

Lukupinkkani päällimmäiseksi nousivatkin saman tien Gladwellin kaksi muuta kirjaa, The Tipping Point ja Outliers.

Koska Malcolm Gladwell on journalistina kirjoittanut paljon, ei tuoreen fanin tarvitse tyytyä vain näiden kolmen kirjan lukemiseen. Gladwell on siis toiminut The New Yorker -lehden avustajana vuodesta 1996. Ensin ryhdyin kaivamaan hänen tekstejään lehden mahtavasta arkistosta, mutta näköjään Gladwell on sivuillaan julkaissut jokaikisen kirjoittamistaan New Yorker -teksteistä. Siistiä!

Olen lukenut näistä vasta muutaman, mutta jo nyt voisin suositella ainakin sosiaalista mediaa ja kansannousuja käsittelevää kirjoitusta ja tekstiä keksintöjen syntymisestä. Tai vaikka parhaan mahdollisen työntekijän löytämisen ongelmaa käsittelevää esseetä. Jos nämä kiinnostavat, löytyy listasta varmasti muutakin mielenkiintoista luettavaa.

Minä tiedän jo nyt, että tulen viettämään Gladwellin parissa paljon aikaa.




P.S. The New Yorker -lehden arkistosta löytyy muutakin mahtavaa tavaraa, niin tuoretta kuin vanhaakin. Lehteä on julkaistu 1920-luvulta asti (melkein sata vuotta!) ja se näkyy arkistossa. Yhtenä helmenä voisi mainita Truman Capoten tekemän Marlon Brando -haastattelun vuodelta 1957! Aikamoista.

Sinne vaan selailemaan!