Nyrjäytin nilkkani perjantaina. Jalka meni toimintakyvyttömäksi, joten vietin viikonlopun tyttöystävän sohvalla maaten.
En ole kovinkaan liikkuvainen ihminen. Tai siis urheilullinen. En harrasta, en käy lenkillä. Jotenkin kai tämän takia en ollut osannut samastua siihen, että neljä seinää alkaa ahdistaa, jos ei pääse pururadalle tai pyörän selkään.
Nyt osaan. Nilkka paskana oli pakko vain olla paikallaan. Keittiössä käynti tuntui lauantaina kovalta suoritukselta. Välimatkat kasvoivat suhteettomiksi, bussipysäkille pääseminen olisi ollut ylivoimainen pyhiinvaellus.
No, sunnuntaina pääsin jo ulos ja maanantaina töihinkin. Hidasta käveleminen on, vaikkei kepin kanssa tarvitsekaan klenkata. Vaikka en olekaan urheilullinen, olen nopea kävelijä. Tuntuu lähes raivostuttavalta teputtaa eteenpäin puolella vauhdilla.
Ehkä tämä pitäisi ajatella niin, että nyt on aikaa ajatella. Omaa rajallisuuttaan voi ainakin miettiä, jos ei muuta. Ja vähän urheiluakin. Toivottavasti nilkka paranee kahdessa viikossa: ensi viikon perjantaina menen ensimmäistä kertaa elämässäni joogaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti