Tatuointikuume

Haluan tatuoinnin, edelleen. Edessä oleva muutto ja muut menot ovat rokottaneet pankkitiliäni sen verran, että en ole vielä tohtinut mennä edes keskustelemaan aikataulusta.

Rahatilanteeni kohentumista odotellessa olen kerännyt inspiroivia kuvia tatuointikuvat-kansiooni ja ajattelin jakaa niitä tässä postauksessa. Olen myös kehitellyt paljon uusia tatuointi-ideoita, mutta taidan kuitenkin mennä sillä aiemmin miettimälläni kasviteemalla, kunhan saan rahat kasaan.

Olen ihastunut tällaiseen geometriseen pistekuviointiin. 

 

Pistetekniikkaa voi käyttää myös tavanomaisempien ja esittävämpien kuvien varjostamiseen, kuten alla.

Loppuun vielä tällainen kiva pieni tekstitatuointi. Vähän erilaista meininkiä kuin tavallisissa kursiivilla kaunolla kirjoitetuissa tekstikuvissa.

Ei ei

"Minä vain yksinkertaisesti rakastan sanoa kyllä", [kirjailija Dave] Eggers sanoo lopuksi.

"Pidän uusista asioista, projekteista, suunnitelmista, ihmisten saattamisesta yhteen. En ole hyvä sanomaan ei. Enkä tule toimeen ihmisten kanssa, jotka sanovat ei. Kun kuolee, ja se voi tapahtua vaikka tänään, ne kaikki sanotut eit eivät tee onnelliseksi. Päinvastoin. Silloin vasta potkii itseään perseelle, koska sanoi ei sille matkalle Nova Scotiaan, ei sille projektille tai ei sille ihmiselle, joka halusi olla alasti yhdessä, mutta jolle sanoi ei, koska pelkäsi mitä ystävät ajattelevat. Ei on pelkureita varten. Sanoa ei on elää pientä ja katkeraa elämää, jossa joka hetki vaalii kaikkia menettämiään mahdollisuuksia."

Mies joka ei osaa sanoa ei, Image 10/2005

Tämä on ihan varmasti viimeinen blogiteksti, jossa viitataan Imageen. Lupaan. Halusin vain lainata tuon tekstinpätkän, sillä siinä tavoitetaan jotain siitä, mitä haluan elämässäni olla.

PS. Dave Eggersin Nopeutemme tulette tuntemaan on hyvä kirja, joka on syytä lukea. Pitänee ottaa tuo Huikean nerokas sydämeenkäypä merkkiteos seuraavaksi lukuun.

Lisää Imagea

Tuli sitten luettua kaikki ne vanhat Imaget, joten kävin ostamassa uusimman. Lehden välistä tipahti tilauskuponki, ja olihan se pakko täyttää. 

Tai oikeasti menin A-lehtien nettisivulle ja täytin lomakkeen siellä. Alennuskoodilla K3IMA saa 5 numeroa hintaan 18 euroa. Ei paha ollenkaan.

Tuntuu vähän oudolta hypätä noin vuosi lehdissä eteenpäin. Maailma on hitusen verran erilainen, ja niin on myös Image. Tutut palstat ovat vähän eri paikoilla ja taittoa on pikkaisen muutettu.

Uusimmassa lehdessä on muuten juttu Viidakkomiehestä ja kavereista. Minua ei kiinnosta puolustella porukkaa tai identifioitua heihin, mutta Imagen juttu oli selkeästi parempi kuin Ajankohtaisen kakkosen reportaasi. Vähän tylsä silti, ei tuosta porukasta tunnu saavan samanlaista kohua kuin esimerkiksi Tapio Koivuniemen uskonlahkosta HS:n Kuukausiliitteessä.

Äh, miksiköhän kirjoitan taas tästä aiheesta, ei minua tuo "skene" sen enempää kiinnosta. Ehkä siksi että uusimmassa Imagessa esim. Juha Itkosen Peter Høegin ei liikauttanut sen enempää. Turo Kuningas sentään kirjoittaa Lassiesta Tähtipölyä-palstallaan, joka on lempparini Imagen vakiojutuista.

P.S. Näin unta, että näin lento-onnettomuuden. Iso Finnairin kone rysähti päin savonlinnalaista metsää. Minä käännyin kauppamatkallani saman tien ympäri. Menin kotiin vaihtamaan verkkarit farkkuihin ja ottamaan puhelimen mukaan, jotta voisin kirjoittaa näkemästäni Facebookiin. 

En ihmettele sosiaalisen median läsnäoloa ollenkaan (käytän nettiä jonkin verran liikaa), mutta miksi minun piti saada vaihtaa housut ennen kuin menen onnettomuuspaikalle?

Beastie Boys - Fight For Your Right - Revisited

Minä ihastuin Beastie Boysiin joskus vuoden 1997 tienoilla, kun trio julkaisia Hello Nasty -levynsä. Noina vuosina katsoin aktiivisesti MTV:tä tai oikeastaan MTV2:sta, joka soitti vähän vaihtoehtoisempaa musiikkia, esimerkiksi Deftonesia ja Nirvanaa ja sen sellaista.

Siellä varmaan törmäsin Beastie Boyseihinkin. (Englanninkielisten sanojen taivuttaminen suomessa on aina hankalaa.) Edellä mainitulta levyltä on nimittäin julkaistu kaksi oivaa singleä, joita varten on tehty todella hienot ja erikoiset musiikkivideot.

Molemmat voi luonnollisesti katsoa Youtubessa: Intergalactic & Body Movin'. Ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, että jälkimmäinen on parodia tai pastissi erinomaisesta Diabolik-elokuvasta. Leffa tunnetaan suomessa nimellä Mies mustassa Jaguarissa, joka on huikea nimi elokuvalle.

Joka tapauksessa, Beastie Boys on julkaisemassa uutta levyä toukokuussa. Levyn nimi on Hot Sauce Committee Part Two (ensimmäistä osaa ei ole vielä julkaistu) ja sitä promotakseen bändi julkaisi yllä olevan videon.

Ja se on enemmän kuin tosi kiva.

P.S. Tuossa oikealla on noiden twitter-päivitysten alla tuollainen Tuoreimmat linkit -otsikko, jonka alle lykkään mielenkiintoisia sivuja, jotka tulevat vastaan. Tarkoitus olisi jossain vaiheessa vähän avata sitä, miksi olen linkit tallettanut, mutta vielä en ole tähän asti ehtinyt. Joku päivä, varmasti!

Loma, melkein

Pääsiäinen tuli täydelliseen väliin.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta, että kahden päivän lisääminen viikonloppuun riittää luomaan loman tunnun. Ihan niin kuin olisin ollut pidemmälläkin vapaalla.

Tunne johtuu varmaan siitä, että en ole pitänyt näin pitkää tai ainakaan pidempää vapaata töistä sitten niiden alkamisen. Koko talvi meni siis käytännössä töiden parissa. Tuli pääsiäinen siis tarpeeseen.

Vietin pitkän viikonlopun hyvän ruoan ja pitkien yöunien parissa. Aiemmin oli ollut vähän puhetta, että lähtisimme Tukholmaan tai muualle viikonlopuksi. Ihan hyvä, ettei näitä suunnitelmia tullut vietyä loppuun.

Olin viime viikolla päässyt jossain vaiheessa vähän lipsumaan masennuksen puolelle. Tästäkin syystä syöminen ja nukkuminen olivat juuri sitä, mitä tarvitsin. 

Nyt sitten kahta kauheammalla innolla töiden pariin. Ja vihdoin joogaamaan!

Vanhat Imaget

En koskaan oikein ole lukenut Imagea. Olen kyllä tiennyt, että se on laadukas lehti, mutta en ole ikinä hakeutunut sen pariin.

 
Tykkään lukea. Pidän Kuukausiliitteestä, Bassosta, Parnassosta. Pitkistä lukujutuista. Aikakauslehtijournalismi on parhaimmillaan todella hieno juttu. Suomessa sitä tekee hyvin muutama lehti. HS:n Kuukausiliite. Nuori Voima. Image.

Asun tämän kevään, helmikuusta heinäkuuhun, tuttuni asunnossa, sen aikaa kun hän on vaihto-opiskelijana Grenadassa. Asunto on täynnä kaikenlaista outoa tavaraa, joiden kaikkien tarkoitusta tai merkitystä en ole vielä selvittänyt. Mirja on myös kova lukemaan, hänen kirjahyllystään olen mm. lukenut Antti Nylénin ensimmäisen esseekokoelman.

Hänellä on lisäksi läjä vanhoja Imageja. Olen lukenut pari vuosikertaa reilussa kahdessa kuukaudessa. Minulla alkaa olla hyvä käsitys siitä, minkälainen lehti Image on.

On ollut mielenkiintoista huomata, mikä aikakauslehdessä kestää aikaa ja mikä taas ei. Alkupuolen lehdestä voi selailla nopeasti läpi, siinä kun kerrotaan lyhyesti ajankohtaisista aiheista, mm. elokuvista. Tylsää. Ei analyysiä, pelkkiä tulitikkuaskin katsauksia siitä, mitä nyt (so. vuonna 2009) on tulossa teattereihin tai kauppoihin.

Imagen liha on pitkissä jutuissa. Odotetusti jutut Timo Soinista, sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, läheisen kuolemasta, miehen itkusta ja kymmenistä muista aiheista ovat edelleen kiinnostavia. Toki nekin on sidottu aikaan: on syynsä sille, miksi lehdessä 6-7/2009 (joka on muuten kokonaisuutena paras tähän mennessä lukemani Image) kirjoitetaan lääkkeiden huumekäytöstä. Ajankohtaisuudestaan huolimatta tällaiset ilmiöjutut eivät vanhene kahdessa vuodessa, eivät ainakaan samalla tavalla kuin uusista levyistä kertovat pikkujutut.
 

Se minut kyllä yllätti, että kolumnit ovat samanlaista “skippaan melkein automaattisesti”-tavaraa kuin uutisetkin. Ehkä Imagen kolumnistit eivät ole kovinkaan kiinnostavia. Toisaalta Imagen kolumneissakin on usein kiinnekohtana ajankohtainen kirja, elokuva tai levy. Tekeeköhän niistä tylsiä ajankohtaisuus vai epäkiinnostava lähtökohta, tuore kulttuurituote?
 

Jos jonkinlaista zeitgeistia lehdistä hakee, nousee yksi teema ylitse muiden. Parin vuoden takaisissa Imageissa puhutaan todella paljon lamasta. Tuntuu vähän hassulta, että vain pari vuotta sitten taloudellinen taantuma läpäisi koko kulttuurin kentän ja kaiken diskurssin.

Onneksi olin silloin tiukasti opiskelumaailmassa.

Positiivisia asioita vaaleista

Vaalit. Eipä hirveästi päässyt yllättämään.

Tosi kivoja juttuja vaaleissa on ainakin kaksi. 

#1 Silvia Modig pääsi eduskuntaan! Silvia oli minun ehdokkaani ja pääsi osin varmasti Paavo Arhinmäen äärimmäisen hyvän tuloksen takia eduskuntaan. Vasemmistolle siis yksi lisäpaikka Helsingistä, jes!

#2 Pirkanmaalla Anna Kontula meni läpi. Kontula on kirjoittanut hyviä ja tärkeitä juttuja mm. ulkomaalaisten työntekijöiden kohtelusta rakennusalalla. Erinomaista, että hänkin aloittaa kansanedustajana.

Muita hyviä juttuja.. Onhan niitä, varmasti. Tässä kuitenkin tärkeimmät. Vasemmiston eduskuntaryhmä näyttää hyvältä (harmillisesti kaverini Jussi Saramo jäi noin sadan äänen päähän eduskuntapaikasta), tästä on hyvä jatkaa.

Toinen työni

Aloitin tällä viikolla ns. virallisesti Kreative Generation -nettisivujen päätoimittajana. Vastaan sivujen toimituksellisesta sisällöstä, siis oikeastaan kaikesta tekstistä, jota sivuille tulee. 

Aika hurjaa. Sivut ovat kovassa muutostilassa, toukokuussa meidän pitäisi puskea uusittu lookki ja sisältö ulos. Tämän lisäksi olen kokopäiväisesti palkkatöissä. Töitä riittää. Se ei kuitenkaan ole hurjinta.

Vuosi sitten tilanne oli toisenlainen. Olin alkuvuodesta 2010 todella työtön. 

Tarkoitan sitä, että en oikeastaan opiskellut, minulla ei ollut hajuakaan työpaikasta eikä oikein kiinnostustakaan työllistyä. Opinnot olivat riittäneet arkipäivieni sisällöksi. Ja sitten kesällä töitä ei tehnyt hirveästi mieli edes miettiä.

Syksyllä kuitenkin menin töihin. Kahdeksasta neljään jokaikinen arkipäivä. Ja nyt vielä tämä Kreative-homma siihen päälle. Ja blogi, johon yritän kirjoittaa päivittäin. Nytkin kello on 21.12 ja lähettelen sähköposteja samaan aikaan, kun kirjoitan tätä. 

Hurjinta on se, että tykkään tästä. 

Suhtauduin syksyllä aloittamaani duuniin alunperin väliaikaisena, mutta siellä oleminen tuntuu koko ajan mukavammalta ja mielekkäämmältä. Puhumattakaan Kreativen parissa työskentelystä! Tämä on juuri sitä mitä, haluan tehdä. 

Saan verkostoitua, kirjoittaa, järjestellä, luoda, ohjeistaa, säätää, lukea, perehtyä ja mikä tärkeintä, työskennellä innostavien ja huippujen tyyppien kanssa. Tätä olen kaivannut. 

Tästä tulee hieno vuosi.

PS. Tykätkää Kreativesta Facebookissa, seuratkaa Twitterissä ja, niin, käykää siellä nettisivuilla. Uskon, että meistä tulee jotain suurta.

Samasthitih, ekam, dve, trîni, catvãri jne jne.

Huh huh.

Eka joogaviikonloppu on nyt sitten takana. Lauantaina ja sunnuntaina tehtiin kahden tunnin treenit, joissa käytiin läpi ensimmäisiä liikesarjoja.

Ja rankkaa oli. Ei siellä tarvinnut kauaa seistä ja punnertaa, kun huomasi että joitain lihasryhmiä ei käytä juuri ollenkaan. Hyvä, jos tiesi niiden olevan olemassa. Eilen ja tänään on tullut oltua aika jäykkää poikaa.

Mutta vähänkö siistiä! Lauantain tunnin lopettaneella rentoutustauolla makasin joogamatollani ja hymyilin. Astangajoogan liikkeet ovat vaativia, mutta niihin pääsee joten kuten käsiksi heti alussa. Tunteihin sisältyi onnistumisen tuntemuksia, vaikka alussa tietysti tuntuikin siltä, että ei tule opettajan näyttämiin liikkeisiin taipumaan ikipäivänä. 

Hienoa oli myös huomata, että ajatukseni ei harhaillut tuntien aikana kertaakaan. Keskityin hetkeen, liikkeiden tekemiseen ja kehoni tuntemuksiin. En ajatellut muita kurssilaisia, puhumattakaan muista maton ulkopuolisista asioista.

Joogasta jäi kaiken kaikkiaan pirun hyvä fiilis. Huolimatta siitä, että lihakset ovat rasituksesta kipeitä, olen ollut tuntien jälkeen todella energinen. Tänäänkin olen saanut vaikka mitä aikaiseksi, siivonnut ja vienyt kierrätykset ja tehnyt hyvää ruokaa ja kaikkea muuta.

Tätä ilmeisesti tarkoitetaan, kun puhutaan liikunnan aiheuttamasta mielihyvästä ja vireystason noususta. Joogaan jäänee helposti koukkuun. Vähän sellainen fiilis on näiden kahden ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta ei tästä kuitenkaan pelkkää joogablogia tule, sehän olisi tylsää.

Nyt bataattichilin syöntiin ja miettimään ensi viikon aikatauluja. Pakko päästä takaisin matolle.

Joogakoululaisen ensimmäinen päivä

"Olemme vastaanottaneet ilmoittautumisesi astangajoogan kurssille Annankadun joogasalille."

 

 

kuva: Lewes Road Community Garden

 

Menen tänä viikoloppuna Helsingin Astanga Joogakoulun alkeiskurssille. Kurssi alkaa tänään perjantaina info-osuudella, huomenna siis vasta päästään yllä olevan kuvan mukaisiin harjoitteisiin.

Tai tuskin päästään. Haen joogasta etupäässä jotain mielekästä fyysistä tekemistä, vetristyminen - tai ainakin vähempi jäykkyys - tulkoon sivutuotteena. Joskus teininä sain jalkani niskan taakse ilman isompia ongelmia. Nyt, varsinkin jatkuvan toimistotyön tuloksena, huomaan että selkäni on jäykkä ja niskalihakset jumissa.

Tuntuu vähän oudolta aloittaa ohjattua liikuntaa ja mennä kurssille. En ole aikuisiällä tällaista tehnyt koskaan. Sopiiko se minulle? Onko jooga minun lajini? Aikaisemmin olisin varmastikin jättänyt koko homman kokeilematta, mutta nyt elämässäni puhaltavat uudet tuulet. Enemmän, paremmin, iloisemmin!

Vähän jännittää, että mitä kurssi tuo tullessaan. Yritän pitää mielessä, että kyseessä on alkeiskurssi. Minun ei tarvitse osata mitään muuta kuin pitää mieleni (ja kehoni!) avoimena.

Ja tietysti mennä paikalle. Siinä minä olen hyvä.

London Underground

Kävin lauantaina Kauppahuone Kekossa. Tai Keossa. Äh.

Kävin siis Kauppahuone Keko -nimisessä vanhan tavaran osto- ja myyntiliikkeessä, joka sijaitsee tässä ihan minun kotini vieressä Harjutorilla.

Olin kävellyt monesti liikkeen ohi ja katsellut näyteikkunasta sisään, mutta en ollut kertaakaan käynyt sisällä asti. Nyt uskaltauduin pieneen liikkeeseen.

Omistaja osoittautuikin erittäin herttaiseksi ja mukavaksi naiseksi. Hän kertoili pitkät pätkät siitä, millä periaatteella hän tavaraa ostaa ja liikettään pitää. Tarkoitukseni oli vain katsella ympäriinsä, mutta jotenkin tuli sellainen fiilis, että pakko on jotain ostaa.

Ensin ajattelin ostaa vain yhden kirjan (Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn hauskana 1960-luvun oranssina Penguin-pokkarina), mutta löysinkin maailman siisteimmän lompakon!

Tai oikeastaan kyseessä ei ole lompakko, vaan ns. oyster card holder lontoolaista matkakorttia varten. Hyvin siihen pankkikortti ja muut mahtuvat. Ja helsinkiläinen matkakorttikin, niin kuin kuvasta näkyy.

Kekon omistaja innostui siitä, että olin tämän muoviläystäreen löytänyt ja että halusin sen ostaa. Ehkä hän luuli minua pahemmaksikin anglofiiliksi, sillä hän kaivoi minua varten esiin pari vanhaa Lontoon joukkoliikenteeseen liittyvää esinettä.

Hinta vain kolme euroa kappale. Pakkohan ne oli ostaa. Innostuin kartoista joskus viime vuonna, kun katsoin BBC:n karttadokumentin. Ja nämä ovat aitoja kuuskytlukulaisia Lontoon reittikarttoja kaikkine hienoine yksityiskohtineen.

Jossain vaiheessa täytynee kehystää toinen tai molemmat kartoista. Itse asiassa kotikorttelistani löytyy kehystysliikekin. Onpa kiva asua Kalliossa! 

Tuntuu muuten vähän oudolta, että Kauppahuone Keolla ei ole nettisivuja ollenkaan. Kaikki ei olekaan verkossa, vaikka välillä siltä vaikuttaisikin. Ja tässä vielä yhteystiedot niitä kaipaaville.

P.S. Foursquaresta kauppa löytyy! Yhden kerran joku on paikalla käynytkin..

"Ihana kamala oma vartalo"

Ensin mietin, että tämä on joka tavalla ihan tyhmää, mutta koska koko blogissa on ideana pakottautua tekemään rakentavia asioita hyvinvoinnin ja kasvun nimissä, niin toimin nyt vastoin ensimmäisiä impulssejani. "Kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella" sanoi Jari Sarasvuo ja osui jyvään.

Siis.

Pupulandian Jenni haastoi lukijansa kertomaan vähintään yhden jutun, johon on tyytyväinen omassa ulkonäössään. Tai kai oikeammin kehossaan.

Joten.

Vaikeasti kuvattava tatuointini.

Olen aika hoikka. En niin laiha kuin ennen, mikä on hyvä asia, mutta hoikka kuitenkin. Olen myös pitkä, noin 190 senttimetriä. Tämä on hyvä yhdistelmä, mielestäni.

Pidän tatuoinnistani. Se on ollut vuoden verran kädessäni, joten olen jo tottunut siihen, mutta silti se näyttää ihooni sopivan edelleen.

Minulla on muutenkin hyvännäköiset kädet ja käsivarret. Linjakkaat. Sormeni ovat pitkät ja ohuet olematta luisevat.

Joskus pidän itseäni ihan hyvännäköisenä. Ne on hyviä hetkiä.

Aloin pitää omaa kehoani ongelmallisena joskus yläaste- tai lukioikäisenä. Olin teini-iässä vähän pulska. Kai. En ole hirveästi uskaltanut sen aikaisia kuvia itsestäni katsella. 

Jossain vaiheessa kasvoin pituutta, mutta painoni pysyi samana. Hoikistuin. Lukion lopussa ja sivarivuoden aikana olinkin sitten aika syvällä painontarkkailuasioissa.

Söin tietoisesti vähän, että pysyisin hoikkana. Painoindeksini pyöri siellä reilun seitsemäntoista tietämillä. Jälkeenpäin, kun katson kuvia tuolta ajalta, huomaan että olin todella laiha. Silloin näin itseni eri tavalla.

En ole vieläkään päässyt kokonaan eroon näistä ruokaan liittyvistä ajatuskuvioistani. (En osaa vieläkään sanoa tätä ongelmiani syömishäiriöksi.) Jotain kehitystä kuitenkin on tapahtunut vuosien varrella, loppujen lopuksi aika huomaamatta. 

Olen oppinut näkemään itseäni eri tavalla, vaikka vieläkin välillä pidän itseäni-- no, tässä kirjoituksessa oli tarkoitus olla positiivinen itseään kohtaan.

Minä näytän hyvältä.

P.S. Joo, luen välillä muotiblogeja. Niissä on hyvä, positiivinen meininki!

Sitä mistä tykkään

Tapojeni paremmaksi muuttamisen nimissä olen päättänyt tehdä enemmän sellaisia asioita, joista aidosti pidän. Asioita, jotka antavat minulle jotain. Auttaakseni itseäni listaan tähän kolme tällaista asiaa.

Lukeminen. Luen paljon. Käytännössä koko ajan. Luen aamulla, luen metrossa, töissä, lounaalla, bussissa, kotona, tyttöystäväni luona, sängyssä vessassa keittiössä.. Luen koko ajan. Ongelma on se, että luen paljon tylsää ja yhdentekevää tekstiä. Kotona selailen paljon eri nettifoorumeja, klikkailen edes takaisin samoilla sivuilla. Miksi luen tekstiä, joka ei saa minussa mitään liikkeelle? Netissä tällaista tavaraa on todella paljon ja käytän sen parissa liikaa aikaa. Ei pitäisi olla temppu eikä mikään vaihtaa nämä tylsät tekstit parempiin. Niitäkin on netissä paljon. Niin kuin vaikka ne Malcolm Gladwellin tekstit. Ensimmäinen lupaus: Teen tietoisesti töitä sen eteen, että luen aidosti kiinnostavaa tekstiä.

Kävely. Tykkään kävellä paikasta toiseen. Se on liikkumisen muoto, josta oikeasti pidän ja joka tulee minulle luonnostaan. Kävelen mielelläni, en vaan tee sitä nykyisin hirvittävän usein. Aikaisemmin ylläpidin nettisivua, johon lisäsin ottamiani graffitikuvia. (Sivut ovat jo verkosta hävinneet, mutta niitä edeltävä blogi on näköjään vielä tallessa. Osa kuvistakin toimii, viisi vuotta myöhemmin!) Näiden kuvien perässä kävelin ja paljon. Päädyin paikkoihin, joihin muuten en olisi mennyt, ja opin näkemään asioita, joita jotkut eivät koskaan huomaa. Toinen lupaus: Kävelen päivittäin ja pidän silmät auki.

Ruoka. Stressaan ruokaan liittyviä asioita. Stressaan esimerkiksi ruoanlaitossa epäonnistumista, varsinkin jos kokkaan niin, että ruokaa syö joku muukin. Päädyn usein tekemään vaivatonta, mutta samalla ei-niin-hyvää-tai-oikeastaan-ei-ollenkaan-hyvää-vaan-tosi-mautonta ruokaa. Jos teen ruokaa, teen hyvää ruokaa. Kolmas lupaus: Teen parempaa ja oikeasti hyvää ruokaa. Aloiatn esimerkiksi Chocochilin ohjeiden kokeilemisen.

Nämä kolme lupausta pitäisi olla helposti toteuttavissa. Ne ovat oikeastaan asioita, joita jo teen. Nyt vain aion vain tehdä ne paremmin. Rakenteet säilyvät, sisältö vain vaihtuu parempilaatuiseksi. Vaihdan mauttomat ruoat herkullisiin, tylsät tekstit elähdyttäviin ja rutiinimatkat seikkailuiksi. Siinä kaikki.

Fanikansio nro 002

Hurahdin Malcolm Gladwelliin.


Luin eilen loppuun hänen kirjoittamansa kirjan Blink: The Power of Thinking Without Thinking (suom. Välähdys), joka käsittelee ymmärrettävässä (ts. populaaritieteen) muodossa alitajuista päättelyä ja ratkaisuntekemistä.

Journalisti Gladwell osaa kertoa vähän hankalista ja monella tapaa isoista asioista luettavalla ja helposti lähestyttävällä tavalla. Hän käyttää paljon oikeita tilanteita esimerkkeinä ja puhuu tieteen saavutuksista tieteentekijöiden kautta. Tällä tekniikalla monimutkaisiin aiheisiin tuodaan inhimillinen kulma ja tarinallinen elementti. Gladwell on selkeästi journalistioppaansa lukenut.

Jotta saisitte käsityksen Gladwellin tyylistä, katsokaa tämä video, jossa hän puhuu pastakastikkeesta:


Lukemani Blink on suurin piirtein samanlaista tekstiä. Siis kirjan verran erilaisia anekdootteja, jotka sidotaan toisiinsa kiinnostavalla tavalla. Ja vieläpä niin, että kirjasta nousee selkeä kokonaiskuva yhdestä inhimillisen kokemuksen osa-alueesta, jota ei ehkä ollut tullut hirveästi ajateltua. Yksinkertaisesta ja yksittäisestä yleiseen, viihdyttävästi.

Lukupinkkani päällimmäiseksi nousivatkin saman tien Gladwellin kaksi muuta kirjaa, The Tipping Point ja Outliers.

Koska Malcolm Gladwell on journalistina kirjoittanut paljon, ei tuoreen fanin tarvitse tyytyä vain näiden kolmen kirjan lukemiseen. Gladwell on siis toiminut The New Yorker -lehden avustajana vuodesta 1996. Ensin ryhdyin kaivamaan hänen tekstejään lehden mahtavasta arkistosta, mutta näköjään Gladwell on sivuillaan julkaissut jokaikisen kirjoittamistaan New Yorker -teksteistä. Siistiä!

Olen lukenut näistä vasta muutaman, mutta jo nyt voisin suositella ainakin sosiaalista mediaa ja kansannousuja käsittelevää kirjoitusta ja tekstiä keksintöjen syntymisestä. Tai vaikka parhaan mahdollisen työntekijän löytämisen ongelmaa käsittelevää esseetä. Jos nämä kiinnostavat, löytyy listasta varmasti muutakin mielenkiintoista luettavaa.

Minä tiedän jo nyt, että tulen viettämään Gladwellin parissa paljon aikaa.




P.S. The New Yorker -lehden arkistosta löytyy muutakin mahtavaa tavaraa, niin tuoretta kuin vanhaakin. Lehteä on julkaistu 1920-luvulta asti (melkein sata vuotta!) ja se näkyy arkistossa. Yhtenä helmenä voisi mainita Truman Capoten tekemän Marlon Brando -haastattelun vuodelta 1957! Aikamoista.

Sinne vaan selailemaan!

Viidakkomiehen puolustus

Viidakkomies Olli Posti on hieno hahmo. Blogissa on levoton meininki, puhutaan liekittämisestä, ollaan foodeilla ja ihan keula tarzanina. Viidakkomies on älyttömän fiiliksissä omasta elämästään ja omista tekemisistään. Ja puhuu siitä jatkuvasti.

Onko tämä ärsyttävää vai mahtavaa?

“Tarzan-blogini pointti on pelleilyn kautta kiinnittää huomio tärkeään asiaan.”

Viidakkomies (miksi kutsuisin kaveria muuksi? Olli Posti on hyvä, mutta vähän tylsä nimi) vetää rohkeasti hillitöntä ja hillitsemätöntä rooliaan. Ja tuntuu nauttivan siitä.

Kun puhun tässä blogissa siitä, että pyrin olemaan positiivisempi, innostuneempi, puhunko siitä, että haluan olla Viidakkomies?

Minä olen hillitty ihminen. Pohdin asioita, punnitsen ilmaisuani. Viidakkomiehen kautta päädyin miettimään: Pohdinko olemistani tarkkaan itseni vai muiden takia?

Olen käynyt talven aikana pitkällistä itsereflektion prosessia läpi. Olen miettinyt mitä olen ja miten olen, mm. Rosen-menetelmän kautta. (Tästä lisää tulevaisuudessa.)

Meille kertyy elämämme aikana erilaisia olemisen ja selviytymisen tapoja, joita emme päivittäisessä elämässä tiedosta. Toimimme niin kuin olemme oppineet toimimaan. Näitä tapojani olen pyrkinyt purkamaan ja pohtimaan. Yksi näistä tavoista on kieli.

Miksi Viidakkomies käyttää viidakkokieltä? Mies viljelee oudolta kuulostavia sanoja kuten babylon, zombit, liekittäminen, foodit jnejne.

Kieli yhdistää - ja erottaa. Suomi niin kuin sitä puhutaan on tiettyjen valtarakenteiden läpäisemä eli sanat sisältävät tiettyjä oletuksia. Uudella kielellä voidaan päästä näistä oletuksista eroon tai ainakin tuoda ne näkyviin. Jos käytetään uusia sanoja, luodaan uusia merkityksiä. Ollaan liekeissä ja foodeilla.

Minä olen huomannut, että kun kirjoitan tätä blogia, joudun jatkuvasti korjaamaan itseäni. Teen töitä ilmaisuni eteen. En tarkoita sitä, että panostan rakenteeseen ja hyvään ilmaisuun. Tarkoitan sitä, että joudun taistelemaan omia tapojani vastaan.

Minulla on taipumus kirjoittaa passiivissa. Ollaan jotakin eikä että minä olen. Lievennän ilmaisuja. Asiat ovat ihan kivoja eikä tosi kivoja.

"Korvaa huono vastaavalla mutta paremmalla" kirjoittaa Viidakkomies. Siitä tässä blogissani on kyse. Korvaan ilmaisuani innostuneempaan muotoon. Vaihdan elämäni tylsät asiat innostaviin asioihin.

Parannan tapani.

P.S. Viidakkomies ei saanut näitä asioita minussa liikkeelle, eikä Olli Posti minulle mikään mentori ole, mutta hän on ääriesimerkki siitä, miten asioita voi tehdä toisin. Tässä blogissa etsin omaa viidakkomiestäni.

P.P.S. Foodihommat on varmasti hyvä juttu. Hopeahommat varmasti ei.

Synttäripäivän sääraportti

Joka vuosi mietin, missä vaiheessa kevät oli, kun täytin vuosia.

Tänä vuonna oli kylmä, ainakin aamulla.. Töiden jälkeen aurinko paistoi Kalliossa keväisesti, kadut olivat paljaat ja takki auki. Seuraavana aamuna kännykkä näytti -10 C.

Seuraava viikko mennään plussan puolella? Pitäisi ostaa kevättakki.

Syntymäpäivä

Äitini ja minä vuonna 1985.

 
Täytän tänään 26 vuotta. Onko se paljon vai vähän?

Kaksikymmentäkuusi tuntuu väli-iältä, turhanpäiväiseltä numerolta. Kaksikymmentäviisi oli sentään neljännesvuosisata, ja sen takia jollain tapaa merkkipaalu.

Viime vuonna tähän aikaan elin toiseksi viimeisintä opintotukipäivääni, olin juuri onnistunut käyttämään 55 kuukautta gradua vaille valmiisiin filosofian maisterin opintoihin.

Sen jälkeen kikkailin muutaman kuukauden toimeentulotuella. Mietin teenkö graduani vai en.

En tehnyt.

Syksyllä menin töihin, mikä on ollut monelle kova paikka. Identiteettini on ollut todella pitkään “työtön opiskelija” - varsinkin muille ihmisille. Meidän on vaikea nähdä lähipiirimme muutoksia. Ne tuntuvat yhtäkkisiltä, vaikka aina ne tulevat jostakin kaukaa, sisältä.

Tämä on ollut muutoksen vuosi. Menin töihin. Ilmoittauduin yliopistoon poissaolevaksi. Aloin seurustella. Muutin pois asunnosta, jossa olin asunut vuodesta 2007.

Nämä muutokset ovat tulleet jostain sisältä. Olen  saanut parempaa otetta siitä kuka olen. Matka jatkuu. Kuluneen vuoden perusteella tuntuu mahdottomalta katsoa tulevaisuuteen. Missä olen vuoden päästä?

Toisin kuin vuosi sitten, nyt määrittelemätön tulevaisuus tuntuu hyvältä. Vuoden aikana olen löytänyt suunnan, vaikka määränpää onkin vielä hukassa.

Ja se suunta on eteenpäin.

Kirjakasa

Minulla on aina vähintään kolme kirjaa kesken. En saa kaikkia koskaan luettua, kolmen kirjan kohtalo jakautuu suurinpiirtein näin: yhden lukemisen lopetan kokonaan, toinen jää ikuisesti keskeneräiseksi ja kolmannen saan kahlattua loppuun.

Tällä hetkellä aktiivisessa selailussa on seuraavat teokset.

1 Lauri Kotilainen - Parempi lehtijuttu. Yritän skarpata kirjoittamisen suhteen yhtä "vapaa-ajan duuniprojektia" varten. Kotilaisen kirja on opettanut jo paljon, vaikken ole sitä kokonaan vielä lukenutkaan. Hyviä vinkkejä olen saanut monta, joitain olen hyödyntänyt tässä blogissakin.

2 Melody Beattie - Irti läheisriippuvuudesta. Miten lopetan muiden holhoamisen ja alan huolehtia itsestäni. Self help -klassikko. Vasta alkumetreillä. Tätä aihetta käsittelen varmastikin blogissa joskus tulevaisuudessa.

3 Eleanor Catton - Harjoitukset. Olen mukana muutaman ihmisen lukupiirissä, tämä kirja valittiin sitä varten. Lukupiirin kerta tuli ja meni, yksi paikalle saapunut oli saanut kirjan luettua. Kovasti kehuttu ja vaikuttaakin ihan hyvältä, mutta ei oikein sovellu lounastaukolukemistoksi. Kirja vaatisi pidempiä keskittymisen hetkiä.

4 Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela (toim.) - Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa. Tämä taas sopii täydellisesti ruokailun yhteyteen. Ja vaalikevääseen. Filosofi Slavoj Žižek on oiva maailmanselittäjä.

Osa näistä jää varmasti taas lukematta, mutta en ota siitä minkäänlaista stressiä. Joskus jo ensimmäisestä sivusta saa jotakin irti!

Slow movement

Nyrjäytin nilkkani perjantaina. Jalka meni toimintakyvyttömäksi, joten vietin viikonlopun tyttöystävän sohvalla maaten.

En ole kovinkaan liikkuvainen ihminen. Tai siis urheilullinen. En harrasta, en käy lenkillä. Jotenkin kai tämän takia en ollut osannut samastua siihen, että neljä seinää alkaa ahdistaa, jos ei pääse pururadalle tai pyörän selkään.

Nyt osaan. Nilkka paskana oli pakko vain olla paikallaan. Keittiössä käynti tuntui lauantaina kovalta suoritukselta. Välimatkat kasvoivat suhteettomiksi, bussipysäkille pääseminen olisi ollut ylivoimainen pyhiinvaellus.

No, sunnuntaina pääsin jo ulos ja maanantaina töihinkin. Hidasta käveleminen on, vaikkei kepin kanssa tarvitsekaan klenkata. Vaikka en olekaan urheilullinen, olen nopea kävelijä. Tuntuu lähes raivostuttavalta teputtaa eteenpäin puolella vauhdilla.

Ehkä tämä pitäisi ajatella niin, että nyt on aikaa ajatella. Omaa rajallisuuttaan voi ainakin miettiä, jos ei muuta. Ja vähän urheiluakin. Toivottavasti nilkka paranee kahdessa viikossa: ensi viikon perjantaina menen ensimmäistä kertaa elämässäni joogaan.

Tatuointileikekirja

Haluan tatuoinnin.

Minulla on yksi, mutta nyt haluan toisen. Otin ensimmäiseni vuosi sitten helmikuussa aika lyhyen harkinnan jälkeen. Eräänä alkuvuoden sunnuntaina piirtelin käteeni ja seuraavalla viikolla kävin varaamassa ajan Liskogalleriasta.

Paikkaa oli joku joskus kehunut ja hyvää palvelua sainkin. Kuvani teki Maija, joka oli vuosi sitten ilmeisesti aikalailla aloittelija vielä. Mutta ei se mitään, hyvä siitä tuli!

Laitan jossain vaiheessa varmasti kuvan kuvastani, mutta omasta käsivarrestaan on hankala ottaa hyviä valokuvia. Nyt ajattelinkin pohtia tulevaa kuvaani. Olen tallentanut mielenkiintoisia ja inspiroivia tatuointikuvia netistä, tässä on niistä muutamia.

Haluaisin, että se liittyy jotenkin kasviksiin.

Jotkuthan ottavat tatuointeja, joilla on syvä henkilökohtainen merkitys. Ehkä he haluavat muistaa tai kunnioittaa jotakuta tatuoinnillaan. Tai ehkä heillä on tärkeitä vakaumuksia, joita he haluavat tatuoinnillaan ilmaista.

Minä en liitä tällaisia merkityksiä tatuointeihin. Ainakaan se ei ole mikään ehto tatuoinnin hankkimiselle, että siihen liityisi jokin tärkeä asia. Ylläolevassa kuvassa näkyy juuri ja juuri pieni, humalainen viskilasi. Tuollaisen minäkin voisin ottaa, ihan ilman, että siihen liittyy mitään merkitystä.

Tykkään siitä, miltä tatuoinnit näyttävät. Pidän koko kulttuurista, vaikka kaikki tyylisuunnat, esimerkiksi perinteinen amerikkalainen tai japanilainen, eivät minua hirveästi miellyttäisikään. Vaikka onhan noissakin oma meininkinsä! En koe mahdottomaksi, että minulla olisi tulevaisuudessa vartalossani joku erittäin old school tatuointi.

Nyt kuitenkin haluan jotain muuta. Kasveja.

Suurin inspiraationi on tällä kertaa Maija Louekarin tyyli. Haluaisin jotain samansuuntaista. Yhtä hassua, mutta samalla kuitenkin perinteistä. Harkitun epämääräisiä palleroita ja monimuotoisia viivoja.

En kyllä taida ihan suoraan mitään Marimekko-kuosia käteeni ottaa.

Nämä kuvat toimivat hyvänä referenssinä tatuoijalle. Haluan antaa tilaa tatuoinnin tekijälle tuoda omaa näkemystään mukaan. Hän, kuka sitten onkaan, on taiteilija itsekin.

Louekarin kuvissa on kuitenkin yksi idea, jonka haluan omia suoraan. Mustavalkoisisa kuvissa on yksi tehosteväri, joka tuo eloa viivapiirroksiin. Tämä toimii tatuoinneissakin erinomaisesti.

Lopullista kuvaideaa en ole kuitenkaan vielä keksinyt. Tai paikkaa, johon tatuoinnin ottaisin. Kerran vuodessa tuntuu hyvältä tahdilta ottaa uusia kuvia, ja ensimmäisestäni on jo yli vuosi aikaa.

Perimmäisenä tavoitteenani on saada molemmat käteni tikattua täyteen mustetta. Sitä pitää kuitenkin vähän suunnitella ensin.

Tai sitten ei. Välillä sekalainen seurakuntakin voi olla hyvännäköinen.

Tatuointikuvat sekalaisista paikoista, Louekarin kuvat Agent Pekan ja Marimekon sivuilta.

Unilla tulkinta

"Ole hiljaa tai kuole!", karjuin 10-vuotiaalle serkulleni auton ahtaalla takapenkillä. Itkin katkeraa itkua.

Näin unta, että lähdimme autolla Keski-Eurooppaan. Minä, isäni, hänen veljensä ja tämän kolme lasta. Kävimme hakemassa setäni ja lapset autolla jostain ja lähdimme matkaan. Raivostuin.

Tiesin, että olimme lähdössä, mutta luulin että käymme vielä kotona ja lähdemme vasta sitten. Minulla ei ollut juuri muuta mukana kuin päälläni olevat farkkushortsit ja t-paita. Erityisesti puhelimeni jääminen kotiin ärsytti minua toden teolla.

Raivosin katkerasti takapenkillä ja uhkasin tosiaan tappaa unessa kymmenvuotiaan serkkuni. Hän on oikeasti kai kahdeksantoista, mutta jostain syystä setäni lapset olivat pieniä, ala-asteikäisiä.

Olin pääsemässä ilmaiselle reissulle, mutta en omilla ehdoillani. Minulle ei ollut kerrottu kaikkea. Minulta ei kysytty. Tätä en voinut hyväksyä.

Unessa emme päässet matkalla pitkälle, jonkinlaiselle autolautalle vain. Olin vihainen koko unen ajan, kunnes aivoni päättivät panna toisen unikuvakelan pyörimään. Tyttöystäväni mukaan olin herättänyt hänet keskellä yötä. Halusin kuulemma keskustella jonkin sodan oikeutuksesta. "Mitä jos valkoiset ovatkin oikeassa??"

Tästä en muista mitään.

"Aggressiiviset henkilöt unessa kertovat tulevista harmeista valve-elämässä. Jos unennäkijä on unessa itse agressiivinen jotakuta toista ihmistä kohtaan, kuvaa se kiellettyjä vihan ja ahdistuksen tunteita." (Lähde.)

Joidenkin ihmisten mielestä unet ovat avaimia alitajuntaamme, persoonamme syvimpiin totuuksiin. Heidän mukaansa unet ovat täynnä symboleita, jotka kumpuavat alitajunnastamme. Symbolit viittaavat valvemaailmaan, jopa ennustavat tulevaa.

En kuulu näihin ihmisiin. En tiedä, mitä unet ovat. On hyvin mahdollista, että unet ovat vain satunnaisia tuntoja ja aistimuksia, joita aivomme epähuomiossa luovat levätessään. Olen melko varma siitä, että unet eivät voi ennustaa tulevaa sen enempää kuin horoskoopitkaan.

Unia, yhtä hyvin kuin horoskooppejakin, voi kuitenkin käyttää välineinä oman elämänsä pohtimiseen. Näin minä joskus teen, esimerkiksi näiden raivounien kohdalla. 

Näen välillä - ehkä jopa usein - unia, joissa raivostun, koska koen että minua kohtaan on tehty vääryyttä. Välillä näin tällaisia unia kämppiksistäni. Unissa minua ei otettu huomioon, enkä voinut kestää sitä. Menetin kontrollin. Huusin itku kurkussa ja naama punaisena kavereilleni kuolemaa.

Minusta ei ole kiinnostavaa, mitä unien tulkitsijat aggressiosta, isästä ("Isä edustaa auktoriteettia ja suojaavaa voimaa."*) tai farkkushortseista sanovat. Jälkimmäisten merkityksestä en löytänyt mainintaa unisymbolihakemistoista.

Unissa on se etu muihin itsetutkiskelun viitepisteisiin, että unet ovat henkilökohtaisia. Unien tulkinta on kuin itsekirjoitetun horoskoopin lukeminen. Isä voi edustaa auktoriteettia meidän kulttuurissamme yleisesti, mutta on eri asia, mitä isä-hahmo minulle merkitsee.

Puhumattakaan tästä raivon kokemuksesta! Unen äärellä voin pysähtyä tarkastelemaan reaktioitani, turhautumisen kokemuksiani. Mitä aggressio minulle merkitsee, minkälainen paikka sillä on minun elämässäni?

Toki saman virikkeen oman elämän, sen erilaisten vaikuttimien ja omien reaktioiden tarkasteluun voi saada ihan mistä vain. Tarot-korteista, Jeesuksen saarnoista, taiteesta, populääritieteestä tai vaikuttavista luonnonilmiöistä. Mikä nyt luontevimmalta ja omimmalta vertailukohdalta milloinkin tuntuu.

Joskus unet ovat hyvä alku itsereflektiolle. Voimakas kokemus unitilassa saattaa muuttaa perspektiiviämme omaan elämääme. Joskus unet ovat vain outoja tilanteita ja tuntoja. Niiden valkoisten sodasta ja sen oikeutuskysymyksistä tuskin saisin paljoakaan irti, vaikka kuinka vertaisin sitä omaan elämääni.

--

Tunnen myös ihmisiä, joiden mielestä unista puhuminen on maailman tylsintä puuhaa. Pahoittelut heille!

Fanikansio nro 001

Edellisessä kirjoituksessa kerroin, että yritän tässä blogissa uskaltaa fanittaa. Ensimmäinen julkinen fanituksen kohteeni on suomalainen räpartisti Asa eli Matti Salo.

Teosto- ja Emma-palkittua Yleäksän "himoartistia" ei tarvinne enempää esitellä.

Fanituksen syy numero 1: Asa on uskomaton esiintyjä. Uusi Uusivuosi -bileissä Tavastialla viime vuodenvaihteessa Asa piti yleisöä hallussaan, vaikka Polarsoulin levarit levisivät ja tekniikka ei oikein muutenkaan toiminut. Olen nähnyt Asalta kai yhden huonon keikan (Kuningassoundi-klubilla 2009?), sekin taisi johtua esiintyjän vääränlaisesta päihtymystilasta.

Suomiräp tuli minun elämääni Fintelligensin ja Avaimen Roihuvuori-biisin kautta. Vuosi oli 2001 enkä savonlinnalaisena teininä ymmärtänyt em. biisin meiningistä varmastikaan mitään. Paitsi että pommit tippuu, mitä vittuu. Olihan siinä vaarallista katujen meininkiä, kun sitä savonlinnalaisena teininä katsoi.

Vuoden 2005 Leijonaa metsästää -levyn jälkeen olenkin ollut paremmin kartalla siitä, mistä Asa biiseissään puhuu.

Fanituksen syy nro 2: Samanlainen aaltopituus. Välillä on tuntunut, että levyillä käsitellään juuri niitä asioita, joita olen samoihin aikoihin pyöritellyt omassa elämässäni.

Juurikin 2005 aloitin Helsingin yliopistossa folkloristiikan eli henkisen kansankulttuurin ja suullisen perinteen tutkimuksen opinnot. "Kalevalasta graffiteihin", vastaan aina, kun joku kysyy mitä opiskelen. Seuraavan vuoden syksynä Asa julkaisi levyn, jonka sanoituksissa käytetään kalevalaista kuvastoa. Perinnetematiikkaan Asa heittäytyi jatkossa enemmän ja enemmän niin sanoitusten kuin musiikinkin osalta.

Asan vasemmistolaiset, ekologiset ja ylipäätään ns. tiedostavat sanoitukset kulkevat muutenkin samoilla linjoilla kuin omat ajatukseni maailmasta. Nyt uusimmalla levyllään "Jou jou" Asa on ottanut entistä positiivisemman linjan. Tämä käy tietysti hyvin yksiin tämän kanssa. Niin kuin käy biiseissä, varsinkin Iso Petessä, läpikuultava uusi henkisyys/hengellisyys. Sellainen kokonaisvaltainen ykseys itsen ja maailman kanssa, mitä kohti minäkin koko ajan pyrin.

Noh, nyt tämä teksti alkaa näyttää siltä, että yritän todistella olevani hyvä tyyppi ja hei Matti, meistä tulis hyvät kaverit, mutta sitä kai fanittaminen on. Että haluaa joko olla idolinsa tai olla idolinsa kanssa. Kai esteettisessä kokemisessa ylipäätään on kyse siitä, että tekijät pääsevät teoksillaan koskettamaan ja asettumaan jonkinlaiseen sopivaan kulmaan kokijan, minun, kanssa.

Fanituksen syy nro 3: Esteettiset valinnat. Eikä yhtenevillä mielipiteillä loppujen lopuksi ole niin paljon tekemistä sen kanssa, miksi Asaa fanitan. Musiikki yksinkertaisesti kuulostaa hyvältä ja sanoituksissa on hauskoja sanaleikkejä, ja hyvät sanaleikit ovat yksi lempiasioistani. Tykkään Matti Salon esteettisistä valinnoista lähes poikkeuksetta.

Fanituksen syy nro 4: Kasvu. On ollut hienoa päästä seuraamaan nuoren taiteilijan kasvua ja kehittymistä teoksesta toiseen, varsinkin kun Asasta on tullut taiteenlajinsa suvereenisti hallitseva ja kypsä tekijä. Ja tämän myötä, fanittamiseni kautta minäkin olen päässyt kasvamaan vähän samaan suuntaan.

(Kuvat Wikipediasta.)

Uskalla fanittaa

En ole oikein koskaan osannut fanittaa.

Fanittaminen on minulle näyttäytynyt vilpittömänä ihailuna. Fanittamisen kohde on esikuva, idoli. Jotain elämää suurempaa. Idolia - tai ainakin hänen tekemisiään - pidetään erehtymättömänä, alati kiinnostavana. Fanittamisen kohteelta ahmitaan kaikki kirjat, ostetaan levyt ja istutaan elokuvan ensi-illassa eturivissä.

Olen aika tasainen ja hillitty tyyppi. Siksi tämä blogikin. Tällainen intoilu jostain taiteilijasta, artistista, bändistä, mistä ikinä, on tuntunut jotenkin liian vaativalta. "Olen fani" on tuntunut vahvalta ilmaisulta, johon en ole halunnut sitoutua.

Olenko korottanut fanittamisen liian korkealle jalustalle? Kyllähän minä pidän asioista, varmaan yhtä paljon tai enemmän kuin kuka tahansa muukin. Ei kai faniuden pidä tarkoittaa Beatlemaniaa, moni aikuinen ja järkevä ihminen myöntää fanittavansa jotakin.

On olemassa pari taiteilijaa, joiden teoksista pidän lähes poikkeuksetta. Ajattelin tässä blogissa kertoa näistä, positiivisuuden hengessä. Pois jääköön pikkuvirheisiin takertuminen ja muu ylenpalttinen kriittisyys. Aion tulla nihkeilyn kaapista ulos.

Moi, olen Tomi 26 vee. Olen fani.

--

Ensimmäisenä sarjassa käsittelen suhdettani Asaan.

Laskiaislauantaina käytiin juhlistamassa kaverini Teemun 27-vuotissynttäreitä Alppipuistossa pulkkaillen. En edes muista milloin olisin viimeksi laskenut pulkalla, mutta hauskaa oli. Suuremmilta henkilövahingoiltakin vältyttiin, vaikka Teemu ajoikin salakavalaan hyppyriin, minkä seuraksena häneltä meni ns. ilmat pihalle. Sellaista sattuu!

Kuvassa Jaska valmiina laskemaan.

Nimestä

Tosi kiva. Sen vastakohta on "ihan kiva".  Tosi kiva on innostunut ja kannustava, ihan kiva on yhdentekevä ja sitä kautta lannistava. Ei se sano mitään.

Siksi nimi. Blogin henki on tosi kiva!!, minkä takia ihan kiva -- samoin kuin kyynisyys, sarkasmi ja "ironia" -- on pannassa. Täällä on bumtsibum-meininkiä. Hyviä fiilareita.

Tsemppiä.

Ensimmäinen porras on jyrkkä

Tämä on (toivottavasti) ainoa kirjoitus tähän blogiin, jossa vähän synkistellään.

Talvi alkaa taittua kevääseen. Aurinko paistaa työmatkalla - mennessä ja tullessa. Talvi on oikeastaan syy siihen, miksi lähden tätä blogia kirjoittamaan.

Loppuva talvi oli pitkä, kylmä ja pimeä. Välillä oli vaikea jaksaa lähteä aamuisin töihin, koska tiesi että työpäivän jälkeen pelkästään väsyttää. Tekemistä kuitenkin olisi ollut, kirjoitushommia ja muuta. Oli puurrettava eteenpäin.

Pää painuksissa on vaikea innostua mistään. Maailma on kuitenkin täynnä erilaisia hienoja juttuja. Talvellakin. Tässä blogissa yritän avata aistejani näille hienoille jutuille, asioille ja kokemuksille. Harjoittelen niiden huomaamista, viritän havaintovälineeni positiivisemmalle taajudelle.

Tällä Tumblrilla oli ensin ihan toinen tarkoitus. Kirjoitin tänne yhden virkkeen arvostelmia elokuvista ja vähän kaikesta. Nimi oli "Yksi virke/virhe riittää". Näitä virkkeitä muovatessani tajusin, miten helppoa on olla pikkumainen ja negatiivisella tavalla kriittinen.

Mutta mitä hauskaa tällaisessa on? Miksi käyttäisin aikaa siihen, että kerron mistä en pidä? Kuka siitä hyötyy? Eikö olisi fiksumpaa, rakentavampaa ja ihan kaikin puolin parempaa kertoa muille siitä, mistä minä pidän. Ehkä nämä muut sitten voisivat löytää asioita, joista he voivat innostua ja näin parantaa oman elämänsä laatua. (Tai eivät, mutta mitä sitten.)

Positiivisuus luo ja vetää puoleensa positiivisuutta. Tämän takia aion tässä blogissa nauttia elämästä ja siitä mitä se tarjoaa. Aion tykätä asioista vilpittömästi ja innostuen. Aion etsiä vaikeista, hankalista ja epämukavistakin asioista positiivisia puolia.

Fiilis on siis tekstien yhdistävä tekijä. Aihevalikoima liikkunee kulttuurin laidasta laitaan myös politiikan ja ns. lifestylen puolelle. Vilpittömästi kadehdin sitä kepeyttä ja iloa, jolla esimerkiksi muotibloggarit elämästään kirjoittavat. Siihen pyrin, vaikken ehkä päivieni asuja tänne laitakaan.

Varmasti vaikeuksiakin tulee tielläni olemaan. Ensimmäinen askel positiivisuusprojektissani on kuitenkin se, että uskon vilpittömästi siihen, että onnistun. Positiivista lähestymistapaa voi harjoitella ihan niin kuin mitä tahansa muutakin. Tavoitteenani onkin olla paremmin valmistautunut ensi talveen, jotta voisin löytää sieltä niitä hyviä puolia, joita en tänä talvena osannut nähdä.

Eli näillä mennään. Pää pystyyn ja eteenpäin!