En ole oikein koskaan osannut fanittaa.
Fanittaminen on minulle näyttäytynyt vilpittömänä ihailuna. Fanittamisen kohde on esikuva, idoli. Jotain elämää suurempaa. Idolia - tai ainakin hänen tekemisiään - pidetään erehtymättömänä, alati kiinnostavana. Fanittamisen kohteelta ahmitaan kaikki kirjat, ostetaan levyt ja istutaan elokuvan ensi-illassa eturivissä.
Olen aika tasainen ja hillitty tyyppi. Siksi tämä blogikin. Tällainen intoilu jostain taiteilijasta, artistista, bändistä, mistä ikinä, on tuntunut jotenkin liian vaativalta. "Olen fani" on tuntunut vahvalta ilmaisulta, johon en ole halunnut sitoutua.
Olenko korottanut fanittamisen liian korkealle jalustalle? Kyllähän minä pidän asioista, varmaan yhtä paljon tai enemmän kuin kuka tahansa muukin. Ei kai faniuden pidä tarkoittaa Beatlemaniaa, moni aikuinen ja järkevä ihminen myöntää fanittavansa jotakin.
On olemassa pari taiteilijaa, joiden teoksista pidän lähes poikkeuksetta. Ajattelin tässä blogissa kertoa näistä, positiivisuuden hengessä. Pois jääköön pikkuvirheisiin takertuminen ja muu ylenpalttinen kriittisyys. Aion tulla nihkeilyn kaapista ulos.
Moi, olen Tomi 26 vee. Olen fani.
--
Ensimmäisenä sarjassa käsittelen suhdettani Asaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti